Kaikki on liian hektistä ja suurin osa asioista on turhia. Miksi niistä pitää välittää, saati sitten huolehtia niiden takia? Yritän omaksua stressittömän elämäntavan - ei oikein onnistu. Toimin ehkä parhaiten stressin alla, mutta kuitenkin, se on välillä niin rankkaa ja tyhmää stressata kaikesta ja miettiä pikkuasioita joita kukaan ei kuitenkaan huomaa.

Paskaduuni on paskaduuni - minun duunini paskin duuni. Kyllä sitä kestää mutta kyllä se välillä pahalle tuntuu kun joku mies rupeaa huutamaan ja haukkumaan vitun huoraksi joka vaan häiritsee ihmisiä, ja saatana enkö voisi lopettaa soittelua ja jättää hänet rauhaan, vitun huora haista paska. Hyvä siinä on sitten sanoa vain ystävällisesti että kiitos hei ja tukahduttaa purkautuva kiukku. Minkä sille voi, että joutuu tekemään sellaista työtä pystyäkseen elämään. Minä teen sitä työtä vain koska en muualta töitä saa.

Mutta on siinä työssä hyviäkin puolia, on mukava työporukka joka ymmärtää kun kaikki latovat paskaa niskaan ja muistuttaa että eivät kaikki sellaisia ole. On mukavia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita ja kiittävät siitä, että teen arvokasta työtä jota ikävä kyllä ei moni arvosta. On nuoria isiä, jotka kuullessaan asiasta ovat täysillä mukana vaikka ovatkin työttömiä ja rahat ovat tiukalla. Silloin sitä miettii että ovat jotkut ihmiset tässä maailmassa inhimillisiä ja mukavia.

Ja P.S. Kelan tädit saisivat painua kuuseen. Ihan tyhmää sakkia kun eivät köyhälle rahaa anna. Ja voisivat jopa hymyillä välillä.On se Kelan tätien elämä niin vaikeaa ettei edes voi puhua kohteliaasti jos menee asiaansa selittämään. Ja onhan se niin rankkaa kun on kiva sisätyö jossa ei joudu persettään penkistä nostamaan, ja ihmiset ovat yleensä mukavia rahan toivossa.
On se jännä. Tämä Kelan tätien syndrooma.

Onkohan minusta tulossa ihmisriippuvainen kun en osaa enää oikein olla yksikseni? 

Näin joulun kunniaksi pitkästä aikaa ajattelin tehdä entryn, edellisestä onkin aikaa vaatimattomat seitsemän viikkoa. Aika juoksee, minä näemmä en.  Sitä aina välillä tuppaa miettimään, että mikä tekee ihmisen niin laiskaksi ja mitäänsaamattomaksi, että astioiden tiskaus ja kirjan avaus tuntuu työläältä. Että yksi puolen kilometrin lenkki tuntuu jo ajatuksena sanoinkuvaamattoman vaikealta aloittaa, vaikka alkaahan pienikin matka vielä pienemmällä askeleella. Päätän, että syynä on ympäristön painostus ja henkinen väsymys. Ei aina voi jaksaa olla aktiivinen, kaunis ja uuttera - silloin tällöin voi (ja saakin) luhistua paineen alle ja olla mitäänsaamaton. Ei kukaan ole täydellinen, enkä varsinkaan minä.

Sitä aina välillä myös miettii omaa elämäntapaansa yleensä. Voisiko itseään muuttaa, parantaa itsekuriaan ja rueta vegetaristiksi? Voisiko aloittaa jonkun kamppailulajin? Voisihan sitä. Mutta tavallaan on myös tyytyväinen siihen mitä tällä hetkellä on. Voi sanoa EI. Kaikille niille jotka sanovat että SINÄ ELÄT VÄÄRIN. Sinun ei pitäisi tehdä näin vaan NÄIN. Pitää vaan sanoa EI. Ei toisten elämää voi arvostella, ellei itse ole kokenut ja elänyt täsmälleen samaa. Ihmiset ovat niin kovin erilaisia, ja elämäntapoja on monia. En sanoisi suoraan että mikään niistä on absoluuttisesti väärä, ne ovat vain kaikki erilaisia tapoja elää. Jotkut huonompia kuin toiset, ehkä, mutta eivät suoranaisesti vääriä.

Ihminen on tuomittu vapauteen. Joskus ihan ajattelen, että Sartre oli harvinaisen viisas mies. Voin valita mitä tahansa, mutta olen aina vastuussa kaikista valinnoistani. Minulla on vapaus valita miten elän, mutta olen valitsemalla tuominnut itseni vastuuseen kaikesta, mitä elämääni sisältyy.

Mulla on niin iso ikävä sua
Sade kylmä sisälleni hakkaa

Tänään nähtiin juuri pari tuntia sitten ja silti jo ikävä lämpimiä käsivarsia ja sinisiä hymyileviä silmiä. Tuntuu etten voi saada läheisyydestä tarpeekseni; tarvitsen koko ajan lisää ja lisää ja imen hänet kuiviin. Onneksi on taas kohta uusi viikko ja sitten nähdään taas, menen joko yöksi tai sitten mennään leffaan. Tai sitten tehdään molempia.

Ja mulla on niin iso ikävä sua
Muu olemasta lakkaa
Ikävä on mulla ilman sua

Nyt tuntuu että kaikki järjestyy sittenkin. En tiedä, on niiin hyvä fiilis etten ole riidellyt äidinkään kanssa kahteen päivään - mikä on oletettavasti henkilökohtainen ennätys.

Olen hyvin harvoin onnellinen mutta nyt voisin sanoa olevani perfectly, utterly content. Tämä on uutta, ja erittäin mukavaa. Toivottavasti tämä kestää pitkään.

Olen tunnevammainen, ja vaikka informoin siitä ihmisiä ei monikaan sitä usko ja ne odottavat minulta liikaa; tuntuu että rintakehä puristuu kokoon ja joku pala kurkussa estää hengityksen, en saa tarvittavia sanoja ulos vaikka ihmiset kuinka paljon tahansa painostavat ja vaativat. Sitten he suuttuvat, ja minä ahdistun vielä lisää, syytän itseäni ja itken katkerasti kun en osaa tuntea normaalisti tai varsinkaan ilmaista niitä normaalisti. Etäännyn ihmisistä, hautaudun itseeni ja hymyilen maailmalle kun sisälläni ulvoo alkukantainen pieni eläin.

And I don't want the world to see me
Cause I don't think that they'd understand
When everything's made to be broken
I just want you to know who I am

Lauantai oli taas niin täydellinen päivä vaikka alussa kylmyys tuntuikin varpaissa asti, ja lopussa hehkuin lämpöä kuin pieni aurinko. Jotain jäin kaipaamaa vielä illan/yön lopuksi, mutta en uskaltanut kysellä sen perään. Oli vain koko ajan niin hyvä olo, että se pieni asia ei vaivannut silloin niin paljoa kuin nyt.
Olenkohan jotenkin läheisyysriippuvainen, tai vain starved for affection kun en voinut koskaan olla tarpeeksi lähellä vaan halusin tunkeutua melkein ihon alle. Ilmassa oli jotain pehmeää ja lämpöistä, vaikka kyynärpää pureutuikin aika ilkeästi kylkeen. Mutta se ei haitannut, oli vain paljon todellisempaa.
Oli niin ihanaa, toivottavasti tänä viikonloppuna uudestaan.

Kirjoitusten alkuun enää yksi päivä. Huomenna englannin kuuntelu. Paniikki. Pitäisi tänään tehdä kaksi psykan esseetä. Ahdistus. Miksi ajan pitää kulkea niin nopeasti?
Eilen oli ihan uskomattoman kivaa vaikka aluksi en tiennyt että pitäisikö edes mennä. Kyllä se kannatti. Ensin käytiin katsomassa Villen jalispeli Utran kentällä ja sitten mentiin Nooran ja Hanskin kämpille koko konkkaronkalla. Katsottiin Gladiaattori, juotiin teetä ja kahvia, mässättiin pahoja karkkeja ja röhnötettiin Villen kanssa solmussa sohvalla. Sillä raukalla puutu käsi kun se makasi kätensä päällä ja mie röhnötin sen selän päällä. Valvottiin ja juteltiin kolmeen asti ja sitten Ville vei meidät Ellun kämpille. Kiva mies.
Pitäisi oikeasti tehdä ne psykologian esseet, ja mitäpä minä teen? Katson Alien- Ylösnousemusta ja röhnötän sohvalla. Ei näin.

Koulu alkoi taas maanantaina, ja tuntui taas niin oudolta kävellä niillä käytävillä. Paikalla oli karmean paljon ykkösiä, joista suurin osa oli fruittareita ja diivoja. Tuli heti jonkinmoinen paniikki ja ahdistus, en edes tiedä mistä syystä mutta minulla taitaa olla antipatioita niitä ykkösiä kohtaan.
Ehkä syynä oli se että tuntui aivan kuin olisin niin vanha, eikä silti pääkopassa tunnu siltä. Sain ehkä jonkinmoisen ahdistuksen siitä, että kohta pitäisi olla valmis kaikkeen mitä elämä heittää enkä minä tiedä pystynkö siihen.
Tuntuu vain että olen epäonnistunut jotenkin vaikka en ymmärrä miksi, että en osaa ajatella tarpeeksi syvällisesti enkä osaa avautua muille ihmisille. Inhoan sitä tunnetta.

Olen ollut harvinaisen epäaktiivinen livejournalisti kesällä. Anteeksi kaikille jotka vaivautuvat tätä lukemaan.
    Kaikennäköistä on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta oman tyhmyyden ja epäsosiaalisuuden takia ja nyt harmittaa kaikkien niiden mahdollisuuksien menettäminen but it can't rain all the time, ja jossain välissä on auringonkin pakko pilkistää pilvien takaa.
    Rokissa oli ihan mukavaa, mitä nyt satunnaiset juopot yrittivät lähennellä ja tunkea kättä paidan alle. Tapasin siellä ihan mukavan miekkosenkin mutta tyhmä kun olen niin en tajunnut humalatilaltani pyytää numeroa, ja nyt jäin ihmettelemään ja miettimään mitä olisi ehkä jopa saattanut voida tulla. Minkäs sille voi.
    Olen lukenut tässä psykologiaa vähän vaihtelevalla menestyksellä, ensimmäinen kirja on kahlattu läpi ja toinen odottaa avaamistaan, tässä välissä luin kriminaalipsykologiaan perehdyttävän romaanin/tietokirjan/sekasikiön. Ihan hyvä se oli, mutta ei sen sisältöön uskalla karmean paljon luottaa sillä löysin sen alelaarista (vain 3,95). Esseitä en ole aloittanutkaan hyi minä ehkä pitäisi aloitella pikimmiten  ja englantia en ole vaivautunut miettimään. HYI HYI MINÄ.

    En osaa kirjoittaa nykyisin enää mitään järkevää, aivoni ovat menneet muussiksi ja kallo sisältää enää ilmaa ja hyytelöä, but I feel fine - it's a fleshwound.
   

Aamulla oli harvinaisen virkeä olo vaikka valvoinkin niin myöhään ettei kannattaisi edes enää käydä nukkumaan. Päätin kuitenkin yrittää, sain sitten vaivaiset pari tuntia rauhallista unta.
    En tiedä mikä minuun on nyt iskenyt kun tuntuu jotenkin tyhmältä mennä kesälomalle, haluisi vielä olla koulussa. Minne taas yksi vuosi meni? Miksi tulevaisuus tulee koko ajan lähemmäksi, ja ne väistämättömät elintärkeät päätökset odottavat jo ihan nurkan takana? Miksi juuri kun johonkin paikkaan on sopeutunut alkaa kivulias repeytyminen pois siitä? Miksi?
    Elämän tärkeitä kysymyksiä, joihin haluaisin tietää vastauksen. Mutta luulen, etten niitä tulee koskaan saamaan. Kuka senkin on niin päättänyt? Miksi en voisi tietää?
    Ehkä olisi sittenkin pitänyt lukea filosofiaa psykologian sijasta. Siinä voisi sentään olla idealistinen pikku paska, kun taas psykologiassa kaivetaan juuri se kaikki huonot ja kiemuraiset jutut esiin, tarkastellaan niitä analyyttisesti ja todetaan että ihminen on sairas mielipuoli ilman mitään mahdollisuuksia paranemiseen. Tietysti välissä kuuluvat ne välttämättömät kysymykset: "How do you feel about that? How does that make you feel?" ja se raskas hiljaisuus jolloin psykologit tuijottavat sinua lasiensa yli yrittäen hajottaa sinut atomeiksi.
   

Vittu aina joku suuttuu miulle ihan sama mitä sitten teenki. Saatana sama on jättää ihmissuhteet kokonaan muille ja rueta erakoksi. Selvästikään sosiaalinen elämä ei ole tarkotettu miulle.

Suomalainen jääkiekko elää vielä, ihme kyllä. Ei ihan niissä miehissä missä aiemmin, mutta eikös se niin aina käy että tapahtuu sukupolvenvaihdos? Ennen oli Selänteet ja Koivut, nyt on Pihlströmit ja Koivut; nuori sukupolvi jyrää ja taklaa ja tekee maaleja. Vanhukset katsovat vieressä ja syöttävät silloin tällöin, ja yrittävät kovasti tehdä jotain mutta kun ei vaan enää kykene venymään ja kituuttamaan. Ehkä olisi aika laittaa papparaiset penkille katsomaan miten sitä jääkiekkoa pelataan. No offence to Koivu ja Selänne, hyviä miehiä ne on ja Saku voittanut syövät ja kaikki, mutta face the reality boys.

    Ja entäs puolustuksen pojat sitten - hohoi. Taisi olla matsissa USAa vastaan kun puolustuksen poika (en nyt sattumoisin huomannut kuka niistä) lähti takaperin luistelemaan suomen päädyssä maalin takaa. Tuli seinä vastaan ja hupsheijaa! -ukko kaatui ja kiekko lensi. Hävetti kyllä katsoa. Lähin USAn pelaaja taisi olla siniviivalla, ehkä syynä oli viileän amerikanjätkän tuijotus, ja suomipoika siitä säikähti että kupsahti? Nousi kyllä puna kasvoille sekä minulle etä suomipojalle kun muksaus tuli, hävetti sen verran.

    Huomenna olisi tulossa Venäjää vastaan välieräpeli, toivotaan että Doug ottaa vinkistä vaarin ja laittaa paapat keinutuoliin ja nuorison kentälle. Ja voisi herra isoherra löysätä hattua myös, ei niitä pelejä voiteta hammasta purren ja vakavalla naamalla. Suomipojilla pitää olla hauskaa, onhan se nähty että me suomalaiset ollaan humoristista sakkia.


Oho. Tuli aika kolumnimainen. No. Väsyttää ja luin juuri äsken Karjalaisen niin se saattaa selittää. Bear with me.

Sinä joka luet tätä, listaa omaan blogiisi 20 asiaa jotka tekevät sinut onnelliseksi/iloiseksi.

1. Kävin juuri Raxissa syömässä ja keilaamassa ja oli aika hauskaa olla tyhmyri isoskavereiden kanssa. Juteltiin ihan tyhmiä ja sötättiin naamamme jäätelölle jonka jälkeen teimme naamoja valvontakameroille. Oli kivaa, hyvä että lähdin vaikka odotinkin sen olevan jotain typerää.

2. Muistin Leijonakuninkaan punapehvapaviaanin nimen oikein puolen tunnin mietiskelyn jälkeen. Kikkis harmistui mutta itse tulin onnelliseksi - en olekaan niin huonomuistinen kuin luulin!

3. Näin "Sylvin" kävelemässä ihastuksensa kanssa kadulla. Tulin myötäonnelliseksi. c:

4.  Olen tässä tajunnut että minun ei tarvitse yrittää olla sitä mitä en ole, sillä ympärillä on niitäkin ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.  Minun ei tarvitse miettiä onko vaatteet ihan hienot muiden mielestä, melko sama mitä mieltä esim. jotkut taatelit ovat kuluneista tennareista tai raitasukista. Se riittää että itse olen itseeni tyytyväinen.

5. Sain tietää että hissan portfolion palautus on vasta torstaina. Nyt on vähän enemmän aikaa yrittää saada kokoon se, mikä olisi pitänyt kerätä viimeisen jakson aikana. Sain myös tietää että YO-aine pitää olla valmiina vasta perjantaina tämän päivn sijasta. Aurinko paistaa risukasaankin.

6. Sain enkun YO-aineesta 95 pistettä. c: Vaikka sain koko kokeesta kaksi pistettä alle Laudaturin, ei se tällä hetkellä haittaa sillä essee meni niin hyvin. Ja on minulla aikaa harjoitella enkkua koko kesä. Paineeton olo. Pitäisikö huolestua?

7. Kohta on kesäloma, ja saan nukuttua nämä uskomattomat univelat pois. Olen siitä niin tajuttoman onnellinen ettette arvaakaan.

8.  Sain tänään suklaata, vaikka ei ehkä olisi pitänyt syödä sitä. Oli silti aivan ihanaa <3 Suklaa on elämäni valittu, ja iltojeni ilo.

9.  Elämäni tuntuu olevan jonkinlaisessa järjestyksessä tällä hetkellä, eikä kaikki tunnu enää niin epävarmalta ja oudolta.  Minulla on jonkinlainen kuva siitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, jonkinlaiset suunnitelmat sen saavuttamiseen ja jonkinlainen ajatus omasta itsestäni.

10.  Pääsen kohta nukkumaan, mikä on aina ihana ja mahtava juttu. Olenkohan tullut riippuvaiseksi unesta? Välillä kaikki ajatukseni tuntuvat pyörivän sen ympärillä. Se on aina lähellä, mutta aina liian kaukana, sitä ennen vielä joku essee, vielä yksi tehtävä, vielä yksi tekstiviesti, vielä pari minuuttia telkkarin katsomista. Ja sitten kun pääsee vihdoin nukkumaan, pyörin sängyssä miettien miten ihana olisi nukahtaa, mutta vielä tämä yksi ajatus ja ai niin tämäkin.  Ja lopulta, unen määrä jää lyhyeen, ja seuraavana päivänä sama rumba toistuu. Tahdon nukkua mutta kun aikaakin on vain rajallinen määrä.

11. Olen onnellinen että tämä on kohta ohi.

12. Kohta on koeviikko ja minulla on vain neljä koetta; enkku, enkku, äikkä ja uskonto. Helppoa.

13. Olen iloinen siitä, että miulla on ystävinä ihania ihmisiä jotka ymmärtävät minua ja tekevät kanssani tyhmiä juttuja.

14. On ihanaa että siskolla on kämppä Joensuussa. Jos en pääsisi sinne välillä yöksi tai vapareiden ajaksi menisin sekaisin ja varmaan lopettaisin lukion. Mikä ei sinänsä olisi järkevää, lukiohan on jo kohta ohi.

15. Huomenna tulee olemaan hyvä sää. Tai jos se olisikin huono, suhtaudun siihen silti rakastavasti.

16. Minulla on aika ihana perhe, vaikka sitä en usein tajua tai halua myöntää. Vaikka usein siitä valitankin, rakastan tätä perhettä silti.

17. Huomenna on luovaa kirjoittamista, ja saan taas purkaa ulos kaiken paskan mitä on tajuntaan taas syöpynyt. En tiedä mitä tulen tekemään näiden tuntien loputtua. Sekoan? Ehken. Pitää vain rueta kirjoittamaan runoja joka viikko.

18. Onni etten usko horoskooppeihin. Muuten elämäni olisi aika paskaa. Ja liian määrättyä ja kahlehdittua.

19. On ihanan viileä yö ja tuuli puhaltaa juuri sopivasti avoimesta ikkunasta sängylle. Viileässä on ihana käpertyä peiton alle ja nukahtaa nopeasti.

20. Olen sikamaisen onnellinen että tämä on ohi.

Käytiin tänään isän kanssa ajamassa ja oli aika hienoa, uskoin aluksi että ryttäisin koko auton mutta puolen tunnin ajamisen jälkeen osasin jo vaihtaa vaihteita ja käyttää jarrua ja kaasua sopivasti. Kesken ajamisen kuului radiosta ei yksinäinen unta saa vaan valvoo vuoteellaan ja oli hyvin aikuinen olo sitä laulellessa samalla kun laskeutui isoa mäkeä alas. En tiedä miksi siinä tuli niin aikuinen ja järkevä olo, mutta tunnin kiertelyn ja kaartelun jälkeen oli tosi hyvä olo itsestäni ja kaikesta. Lopulta oli pakko lopettaa kun vasen olkapää otti loparin ja ratin kääntäminen sattui liikaa; näyttää siltä että se pitää sitten leikata (saa nyt nähdä). Isä sanoi kyllä että hyvin meni vaikka käsi tulikin kipeäksi ja sain suklaata palkkioksi. 

Tuli äsken vielä parempi olo, kun viesteilin yhden erään kanssa ja se lupasi opettaa ajamaan autoa vielä lisää, sitten kun vain päättäisin ajan milloin mentäisiin.  Se eräs sanoi myös että piristin sen päivää tekstarisekoiluillani ja sain sen nauramaan. Hyötyä siitä tyhmyydestäkin on, sentään joskus. Tuli onnellinen ja iloinen olo.

Pohdiskelen juuri tässä että pitäisikö minun olla jossain, sillä en näe lainkaan kakkosia koululla. Tämä on mysteeri, en nähnyt villeä ja juuliakaan linkassa ja auloissa on vain ib-naamoja. En ainakaan muista mitään tilaisuutta missä pitäisi olla tai minne pitäisi mennä; saattaa se kyllä olla niin että siitä on infottu mutta en vain muista.

On joskus hyvin hyvin hankalaa olla unohtelevainen henkilö, sillä kaikki saattaa välillä mennä ohi.

Sinä ja minä. Me rumat oliot täällä maailmassa, yhtenäisyydessämme yksinkertaisia. Olemme liian yhtenäisiä, jopa vain yksi olento. Onko meidät molemmat nähty koskaan erillään, tunteeko joku vain toisen meistä? Olemme yksi, yhtenäinen, ruma kokonaisuus. Kuka olisi kaunis, jos omistaisi neljä kättä, samankokoisia ja näköisiä ei yksikään, kaikki eri paria.
    Olisimme kauniit jos olisimme kaksi, mutta kun meitä on yksi, on kaikki liian yksinkertaista, elämäkin muuttuu tehdyksi yhdelle. Tukehdumme kun kaksi suuta itkee ja haukkoo ilmaa samaan aikaan, tunne on liian vahva. Maailmamme on ikkunalasissa, ja me siinä yksi kiitävä vesipisara sateella. Yritämme välillä erkaantua, mutta aina olemme yhtä, tulemme yhdeksi, pysymme yhtenä ja olemme rumia.
    Ikkunalasissa olemme, suoraan alaspäin suunnaten. Emme kykene olemaan normaaleja; vaikka tuo kulmantakainen ylellisyys houkuttelee ja yrittää. Olemme kaksi - mutta silti yksi - ja kuitenkin kaksi, kaiken tämän alla.   
    On vaikea kuvitella että olin joskus vapaa perhonen, liihotellen, kunnes jäin traktorin alle kanssasi; ja meidät liitettiin yhteen. Olemme kaksi - mutta myös yksi - mutta myös kaksi. Ja minä en tiedä kuka tai mikä olen  ja olenko enää edes ihminen vai sen puolikas vai kokonainen.